silakalta haisevat lavat,
kuumat takapihat tyhjiä tölkkejä, sirpaleita
teflonpintaisia ukkoja joihin yhteiskunta ei tartu mutta
elämä palaa niihin kiinni ja polttaa karheaksi
nuo laulavat miehet risuineen ja resuineen ja muovipusseineen
nuo suolta nousseet ja suota juoneet miehet partoineen
nuo elämälle uljaat spurgut pursuja korvissaan
nuo haisevat miehet hiljaa sulavissa suolissaan
hait sulavat
__________
-erikeeper 4.3.2010 Runotorstaille haastesana “haisuli”
erikeeper
Kommentit
Komea, karhea runo.
P.S. Paikallislehdessämme Etelä-Saimaassa oli tänään varsin positiivinen arvostelu teoksestasi.
Kiitos demetrius! Ai oliko? Täytyypä etsiä mainitsemasi aviisi jostain..
Kerrassaan hieno, varsinkin tuo teflonkohta. Ja eikun pyykkipoika nenään!
Tänks, Vatsa. Hyvinhän tuo yhteiskunta tosiaan heidän takeistaan pois liukuu.. keneltä tahtomatta, keneltä tieten tahtoen.
Teflonhaisuleita suoraan risukoista, roskiako jaloissamme..
Karu runo karusta elämästä
Karuja ukkoja joo karusta elämästä. Elävät ankaraa arkea ainakin näin kaukaa katsojan mielestä. Ehkä noiden ukkojen elämä kuitenkin heidän mielestä on sitä oikeaa elämää? Ainakin joskus. Kun saa sen päivän annoksensa vaan..
Karua todentuntua runossasi
Jep, Hilbert. Tosia ukkoja.
Yhteiskunnalle teflonia (vaikuttamisen kannalta), elämälle pohjaanpalamista. Jokunen sieltäkin palaa ennen kuin suolet (ja aivot) sulavat. Vahvoja kielikuvia.
Kiitti pasanen. Varmasti monet palaavat suolta takaisin ja hyvä tietenkin niin. Elämällä on kummallinen voima heitellä ihmistä!
…suolta nousseet ja suota juoneet miehet… pursuja korvissaan…
Mitä lienevät shamaaneja! Varmasti samoja miehiä, jotka joskus istuvat täällä kolmisin linja-autoaseman edustalla penkillä ja vetävät sätkää, katselevat huvikseen, kun ihmiset kiirehtivät, kiroilevat huonoja ilmoja.
Aikamoisia shamaaneja ovat. Sitkeitä ukkoja mutta arkoja elämän edessä
Ja vielä pieni muisto muutaman vuoden takaa. Olin juoksulenkillä ja satuin pyyhältämään yhden suolta nousseen ukon ohitse joka istui rauhaksiin ilta-auringossa. Mies huikkasi perääni jotain, että: Kiirettä pitää!
Mun lapsuudessa kykki aina lauantaina aamuyöstä Kajaanin linja-autoasemalla hiljasia metsureita jotka ootti aamun ekaa bussia kotikylään ja pummas ohikulkijalta tupakkaa. Ne ei muuten istuneet penkillä vaan kykki koko yön jaloillaan. Myöhemmin mä luin antropologian kirjasta että se on alkuasukkaille tyypillinen ja niiden mielestä mukava asento.
Niin ja runo on tosi makee.
Mielenkiintoista tuo mitä sanoit seisomisesta. Taitaa päteä myös kyykyssä olemiseen. Australian aboriginaalit tuli hakematta mieleen taas. Nää mun runon spurgut ovat ja makaavat jossain pahvien päällä. Sulavat sisältä. Surullista.
Juu, kykkimisellä tarkoitin nimenomaan kyykyssä olemista. Sellaista asentoa missä minulla puutuu jalat varttitunnissa. Käytännöllinen lepoasento märässä metsässä missä ei voi istua mihinkään ilman että perse kastuis.
Suit halavat.